Teimme kesäkuussa 2016 omatoimisesti yhdeksän päivän vaelluksen Länsi-Mongoliassa, reitillä Uureg Nuur – Khotgor – Yamaatin Valley – Kharkhiraa Pass – Tarialan. Lensimme Ulan Batorista Ulaangomin kaupunkiin ja otimme lähtiessä maasturikyydin Ulaangomista Uureg Nuur-järvelle (noin 100km möykkyistä tietä) ja palatessa hankimme kyydin Tarialanin kylästä takaisin Ulaangomiin.

Matka: arviolta 150-170km, kaksi korkeaa ylitystä: Yamaatin Davaa pass (2944m) ja Kharkhiraa pass (2930m)

Reitin suunnittelu: Ölgii vai Ulaangom

Itsenäisestä vaeltamisesta Mongoliassa ei ole saatavilla paljon tietoa. Verkosta löysimme muutaman sivuston: Cam McPhersonin ylläpitämän Mongolian matkailusivuston sekä muutaman maininnan Lonely Planetissa. Itsenäisiä matkailijoita emme tavanneet juuri muita. Syy tähän on kenties se, että matkailupalvelut eivät ole Mongoliassa kovin kehittyneitä, ja tulkin kanssa kotimajoitusten sekä muiden käytännön asioiden järjestäminen on helpompaa.

Uhmasimme kuitenkin valtavirtaa. Ajattelin, että kaikkialla missä olen reissannut, asiat ovat aina järjestyneet, ilman yhteistä kieltäkin.

Näin on myös Mongoliassa. Siellä pärjää, mutta on paras varautua omin majottein sekä eväin – sillä aina ei voi olla varma siitä, onnistuuko asioiden järjestäminen sellaisella aikataululla kuin toivoisi. Mongoliassa voi myös käytännössä telttailla ihan missä tahansa, kunhan ei ole liian lähellä asutusta eli valkoisia jurttia. Vaeltaa voi oikeastaan missä vain, sillä maasto on helppokulkuista, ei juurikaan aluskasvillisuutta tai puita. Suurin ongelma omatoimisen vaeltamisen osalta on vesi, jota on monin paikoin vähän.

Vaellusalueista meillä oli loppusuoralla kaksi vaihtoehtoa: lentäminen Ölgiihin tai Ulaangomiin. Ölgii on Länsi-Mongolian kaupungeista kuuluisin, ja siellä järjestetään kesällä kuuluisa kotkafestivaali. Se on lähellä Länsi-Mongolian tunnettua kansallispuistoa, Altai Tavan Bogd -kansallispuistoa. Jos kansallispuistoon haluaa mennä itsenäisesti vaeltamaan, on hankittava lupa. Lonely Planet -opaskirjassa taisi olla maininta, että se saattaa olla hankalaa, kuin myös kyytien hankkiminen paikan päältä.

Ulaangom puolestaan on hieman koillisempana sijaitseva kaupunki, jonka lähellä sijaitsee Lonely Planetissa myöskin kehuttu Kharkhiraa- ja Turgen -huippujen komistama kansallispuisto sekä Yamaatiin valley, joka tunnetaan lumileopardien asuinpaikkana.

Löysimme kiinnostavan vaellusreitin verkosta Hike Mongolia -sivustolta (katso sieltä myös kartta!). Löysimme alueelle myös joitakin muita reittejä ja tulostimme vinon pinon papereita mukaan.

Näiden siivittäminä valitsimme kohteeksi Ulaangomin. Ajattelimme, että siellä ei olisi niin paljon porukkaa (no, siitä ei ollut pelkoa), eikä opaskirjassa peloteltu lupien hankkimisella.

Ostimme Hunnu Airin verkkosivuilta menopaluulennot Ulan Batorista Ulaangomiin siten, että meille jäi 12 päivää aikaa lentojen välillä.

Matkavalmistelut kotona

Otimme kaikki vaellusvarusteet mukaan kotoa. Minä matkustin Mongoliaan junalla ja jatkoin myös matkaa sieltä eteenpäin Kiinaan. Valtterin puolestaan lensi edestakaisin Mongoliaan Aeroflotin yhteydellä Moskovan kautta.

Teltaksi valitsimme kahden hengen Hilleberg Nallo -telttani, keittimeksi mukaan valikoitui vanha MSR:n Xgk-monipolttoainekeittimeni. Polttoainekysymys oli ongelmallinen. Lentokoneessa ei voinut kuljettaa lainkaan polttoaineita, joten ne oli hankittava paikan päältä. Vaikka MSR:n Xgk:n pitäisi toimia dieselillä, siitä ei löytynyt juuri tietoa verkosta. Vaihdoimme keittimeen kuitenkin isomman (eli likaisempien polttoaineiden) suuttimen, ja testailimme keitintä dieselillä muutamaan kertaan ennen lähtöä. Otimme lopulta mukaan yhteensä 2,5 litraa dieseliä. Täytimme pullot Ulaangomissa bensa-asemalla, ja sitä kului yhdeksän päivän aikana litra.

MSR:n XGK on luottokeitin, joka toimii kelissä kuin kelissä ja näköjään vaikka dieselillä!

Pakkasimme mukaan tavallista vaellusruokaa: nuudeleita, kuumia kuppeja, kuivamuona-aterioita. Otimme mukaan myös runsaasti vedenpuhdistustabletteja, sillä emme tienneet minkälaiset vesivarannot reitillä odottaisivat. Keli olisi luultavasti jotakin -10 ja +30 välillä, joten varauduimme sekä sortsein että untuvatakein.

Valmistelut Ulan Batorissa

Ulan Batorissa etsimme kuumeisesti karttaa alueesta. Löysimme Lonely Planetiin merkatun karttakaupan lopulta, ja saimme sieltä hankittua 1:500 000 kartan alueesta. Se oli tietysti aivan liian suuri vaeltamiseen – mutta ainoa, mikä oli saatavilla, joten sillä mentiin.

Karttamerkinnät olivat kyyrillisin aakkosin.

Tankkasimme Ulan Batorin State Department Storesta riisinuudeleita sekä joitakin viime hetken herkkuja. Kuivattuja hedelemiä oli aika mukavasti saatavilla, vaikka hinnat olivatkin Suomen tasoa.

Seikkailu alkaa – lupa ja kyyti maastoon Ulaangomista

Hunnu airin lentolippuihin kuuluivat matkatavarat, jotka meillä ylittivät jopa hieman sallitun koon. Ei tullut sanomista. Lennolla tarjoiltiin patonginpalanen, ja se kesti reilut kolme tuntia.

Pieni Fokker lensi matalalla, ja koneesta saattoi ihailla Mongolian maisemia.

Saavuimme lentokentälle ja olimme hetken hämmennyksissä. Lentokentän kyljessä luki Delgii Tsavaan, ei Ulaangom. Osa matkustajista jäi koneeseen, sillä lento jatkoi vielä matkaa Khovdiin. Päättelimme kuitenkin, että tämän kentän täytyi olla meidän pysäkkimme, sillä olimme ilmasta olleet tunnistavinamme karttaan piirrettyjä muotoja.

Ensimmäinen ongelma syntyi, kun huomasimme ettei lentokentällä ollut takseja. Kaikki matkustajat hävisivät kentältä omine kyyteineen, minkä jälkeen lentoaseman parkkipaikalla oli yksi auto – lentoyhtiön logoilla varustettu. Epätoivoisesti kyselimme kaikilta näkemiltämme henkilöiltä elekielellä kyytiä. Lopulta eräs heistä istutti meidät tuon lentokenttäauton kyytiin. Kaverin työvuoro ilmeisesti päättyi ja hän sai iloisen yllätyksen voituaan rahastaa meiltä monopolihinnan kyydistä kaupunkiin.

Lonely planet-opaskirjaan oli merkitty virastotalo, josta kenties saisi hankittua lupia puistoon menoa varten. Jos oikein tuuri kävisi, kenties kyydinkin.

Kävimme ostamassa vettä ja vielä vähän lisää suklaata Ulaangomin ruokakaupasta.

Löysimme virastotalon ja avasimme ulko-oven. Se ei näyttänyt viralliselta vastaanotolta, ja yritimme ensin tuloksetta vetää hihasta käytävillä liikkuvia ihmisiä. Saimme erään henkilön pysähtymään, ja hän haki paikalle henkilön, jonka virkaan asia ilmeisesti kuului. Hänkään ei tietysti puhunut sanakaan englantia. Pienen elehtimisen jälkeen hän hankki puhelimen päähän tulkin, ja saimme esitettyä asian.

Lupa järjestyi tulkin avulla (ei maksanut mitään), ja kuinkas ollakaan – virkamies heitti takin niskaan ja lähti ajamaan meitä itse sadan kilometrin päähän suolajärvelle. Hinta: 100e. Hyvä aamupäivän tienesti hänelle!

Vaellus alkaa – päivä 1

Maasturi jätti meidät Uureg Nuurin suolajärvelle. Kun auton jättämä pölyvana laskeutui, katsoimme Valtterin kanssa toisiamme ja molemmat taisivat miettiä; olikohan tämä sittenkään hyvä idea. Onneksi viime tingassa olin sentään ottanut kuskilta puhelinnumeron ylös.

Uureg Nuurin suolajärvi oli upea.

Kymmenen päivän vaellustarvikkeet. Molemmat kantoivat omat ruokansa, vetensä ja tavaransa. Yhteiset jaettiin siten, että Valtterilla oli telttakangas, minulla kaaret ja kiilat, minulla 2,5litraa bensaa ja sekä keitin. Valtterilla oli kattilat sekä muut keittiötarvikkeet. Kuten kuvasta näkyy, vaatteiden osalta teimme varsin eri ratkaisuja ja molemmat olivat valintoihinsa tyytyväisiä. Valtterilla oli mukana kahdet kengät, sekä enemmän vaihtovaatteita. Minulla oli taas muutama merinopaita ja varsin niukasti vaihtovaatteita. Minulla oli myös paljon vähemmän ruokaa.

Aloitimme vaelluksen kohti Khotgoria (paikalliset ääntävät sen ”hothor”). Oli jo iltapäivä, joten laitoimme teltan noin seitsemän kilometrin päähän suolajärvestä.

Päivä 2 – 1500m ylöspäin

Ensimmäisen aamun kahvikupillinen. Taustalla Uureg Nuur.

Seuraavana päivänä kävelimme vuorenrinnettä ylös. Suunnistaminen isomittakaavaisen kartan kanssa ei ollut helppoa, mutta löysimme lopulta hyvin möykkyiselle soratielle, joka vei Khotgoriin. Sitä kävelimme iltaan saakka, ja päästyämme harjanteen toiselle puolen oli taas ailka laittaa teltta pystyyn. Nousua oli tullut jo noin 1500 metriä. Olimme ottaneet suolajärveltä laimeasti suolaista vettä mukaan viisi litraa vettä molemmat, sillä olimme epävarmoja veden saatavuudesta. Harjanteen huipulla löytyi onneksi puro, ja uskalsimme hieman keventää lastia.

Tallensimme reittipisteitä melko tiuhaan kelloihin siltä varalta, että joutuisimme palaamaan takaisin.

Päivä 3 – Kohti Yamaatiin Valleyta

Seuraavana päivänä Khotgorin kylä näkyi välillä horisontissa oikealla, kaarsimme sen itäpuolelta kohti Yamaatiin valleyn alkupäätä, jonne pystytimme seuraavan kerran teltan. Kohtasimme matkalla muutamia jurttia ja paimentolaisia, sillä emme olleet vielä kansallispuiston alueella. Etsiskelimme tovin ylityspaikkaa Yamaatiin valleyn pohjalla kulkevalta joelta, ja laitoimme teltan sen toiselle puolen.

Matkalla kohti Yamaatiin valleyta.

Illallisella Yamaatiin valleyn suulla. Tämän jälkeen ylitimme vielä joen ennen teltan pystytystä.

Päivä 4 – Yamaatiin valley

Seuraavana päivänä lähdimme kulkemaan ylös Yamaatiin valleyta, sen eteläpuolta. Tulimme kansallispuiston alueelle, ja näimme viimeiset jurtat. Seuraavaan viiteen päivään emme tulisi näkemään ainuttakaan ihmistä.

Laaksossa elää kuulemma lumileopardeja, mutta emme nähneet yhtäkään. Laakso oli aivan mielettömän kaunis. Ylitimme yhden suuremman sivujoen, ja laitoimme teltan arviolta laakson puoleen väliin.

Yamaatiin Valley oli uskomattoman hieno. Ja kuivan aromaaston jälkeen ihmeellinen vihreä keidas!

Joen ylitys Yamaatiin Valleyssa.

Mitä sais olla? Nuudelia, nuudelia vai nuudelia? Lounastauolla Yamaatiin Valleyssa.

Päivä 5 – Yamaatiin Davaa pass 2944m

Heräsimme hieman ennen auringonnousua. Lämpötila oli käynyt yöllä nollassa, hurr!

Vaikka kuinka odotimme, emme saaneet lumileopardeja yövieraiksi.

Seuraavana päivänä oli tarkoitus siirtyä pois Yamaatiin Valleystä. Etsiskelimme tovin Yamaatiin Davaan ylitystä. Se ei ollut kaikista itsestäänselvin, mutta lopulta kuitenkin ainoa paikka, josta järkevästi pääsi yli.

Nousemassa ylös kohti Yamaatiin Davaa Passia.

Korkealla ollaan! Millään reissulla en aikaisemmin ole oikeasti kokenut gps-kellosta niin paljon turvaa kuin Mongoliassa. Korkeuslukema auttoi suunnistamaan ja reittipisteiden kategoriavalikoima yllätti monimuotoisuudellaan.

Peseydyimme harjanteen toisella puolen jäätikköpurossa ja laitoimme teltan pystyyn rinteeseen. Siitä oli aika muikeat maisemat tasangolle.

Katselimme tasangolle illallista syödessämme ja huomasimme, että kaukana juomalammen äärellä oli hassun näköisiä eläimiä. Harmi kyllä kiikarit olivat unohtuneet kotiin joten emme millään keksineet, mitä ne olivat, ennen kuin seuraavana päivänä selvisi: villikameleita!

Näissä maisemissa kelpasi illallistaa.

Päivä 6 – Kharkhiraa Pass 2930m

Seuraavana aamupäivänä ylitimme tasangon ja lähdimme lounaan jälkeen kapuamaan soista rinnettä kohti Kharkhiraa passia. Ympärillä olivat Kharkhiraan ja Turgenin yli 4000 metriin kohoavat huiput. Nousu oli todella rankka. Se oli upottavaa soista heinikkoa, polusta ei tietoakaan kuten ei koko reissulla, ja vastaan satoi välillä rakeita, välillä vettä.

Tässä vaiheessa näytti vielä hyvältä.

Sain testattavaksi reissulle CoCoVi-superfood-patukoita. Nämä maistuivat aika hyviltä muiden, teollisempien makuisten patukoiden joukossa ja loppureissua kohden aloin säästämään näitä aina tiukkoja paikkoja varten. Tämä päivä oli niistä yksi.

Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen näimme lopulta harjanteen toiselle puolelle. Upeat maisemat avautuivat Kharkhiraa vaellyihin.

Pitkän päivän ilta.

Kompuroimme osittain lumisen (Turgenin puoleisen) rinteen alas, lähelle jokea ja laitoim me teltan pystyyn. Viimeinkin lepo!

Kyllä tämä telttapaikka kelpasi, vaikka väsyneitä olimmekin.

Päivä 7 – susi!

Aamulla seurailimme minijäätikön reunoja pitkin alajuoksua kohden.

Kharkhiraa-joen ensimmäinen ylitys.

Aamulla oli ylitettävä Kharkhiraa-joki, koska olimme edellisenä päivänä tulleet harjanteelta alas sen väärää puolta (kannattaa pysyä eteläpuolella). Lounaan jälkeen suunnittelimme kahvitaukoa, kun noin 50 metrin päässä pienen töytäreen päällä näimme suden, joka kääntyi ja lähti hurjaa vauhtia käpälämäkeen.

Mietimme hetken, mitä tehdä. Totesimme susien pelkäävän ihmisiä ja ajattelimme, että se on pian jo kymmenien kilometrien päässä. Päätimme kuitenkin kiertää töytäreen rannan puolelta, ja päästyämme sen alapuolelle alkoi yläpuolelta törmän takaa kuulua ulvontaa ja haukkumista. Susi ei ollutkaan lähtenyt pakoon vaan koitti nyt pelästyttää meitä tiehensä – olisiko sillä ollut siinä pesä?

Emme jääneet keittelemään kahvia, vaan kipitimme kohti alajuoksua niin kovaa kuin 25 kilon rinkan kanssa vain on mahdollista. Toivoimme, etteivät suden kaverit olisi kovin lähellä.

Kymmenen kilometrin jälkeen uskalsimme hieman hidastaa tahtia. Olimme vilkuilleet säännöllisesti taaksemme, mutta sudesta ei nähnyt enää jälkeäkään.

Olimme aivan naatteja, ja näimme edessä siintävän puisen alueen. Siellä kulkisi varmasti vettä! Kävelimme sitä kohti, vain huomataksemme, että puut kasvoivat monen jalkapallokentän kokoisen pirunpellon keskellä. Väsynein jaloin sen läpi kulkeminen oli tuskaa.

Tämä pirunpelto meinasi kipata meiltä kupit nurin. Miten ne puut voivat kasvaa tällaisessa kivikossa?

Löysimme lopulta paikan teltalle ja kävimme illallisen jälkeen nukkumaan. Minä otin puukon tyynyn viereen; Valtteri kertoi jälkikäteen miettineensä, että jos sudet tulisivat laumalla meitä saalistamaan, ei ainakaan tarvitsisi kävellä enää yhtään päivää.

Hyvää yötä.

Päivä 8 – Loppu häämöttää

Kävelimme alajuoksuun kohti Tarialanin kylää. Jouduimme ylittämään Kharkhiraa-joen vielä kertaalleen, sillä reitti jatkui sen pohjoispuolella. Ylitys oli koko reissun vaativin, ja siihen kului meiltä useampi tunti. Jatkoimme matkaa sen jälkeen vielä muutaman tunnin ja leiriydyimme joen törmälle.

Kharkhiraa-joen toinen ylitys.

Päivä 9 – pitkääkin pidemmät viimeiset kilometrit

Vaelluksen viimeinen aamukahvi.

Heti aamusta törmäsimme tähän perheeseen, joka oli muuttamassa kesäksi joen yläjuoksulle. Siellä olikin vihreää, jota kelpasi karjan nyhtää!

Mitä alemmaksi mentiin, sitä voimakkaammaksi joen virta kävi. Tiesimme, ettei Tarialanin kylään voinut olla enää kovin pitkä matka, mutta mutka toisensa jälkeen joki aina vain jatkui. Jouduimme kiipeämään kapeita polkuja pitkin jyrkällä joentörmällä, ylittämään joen osia monta kertaa. Lopulta, iltapäivällä lounastauon jälkeen päädyimme ylös joen törmälle vain huomataksemme, että Tarialanin kylä siinsi kaukana horisontissa joen toisella puolen. Joki oli tällä kohtaa jo levinnyt moneksi eri uomaksi, joista jokainen oli haastava ylitys.

Väsynein mielin kävimme kiinni haasteeseen. Onneksi vastaan tuli lehmälauma, joka oli ylittämässä samaa jokea vastakkaiseen suuntaan. Arvelimme niiden tietävän parhaiten, mistä joki kannattaa ylittää ja seurasimme jäljissä.

Kharkhiraa-joen kolmas ylitys. Kuvassa yksi noin seitsemästä uomasta. Lehmien perässä mentiin.

Viimein, usean tunnin jälkeen olimme perillä Tarialanissa. Löysimme torilta joukon humalaisia miehiä, joista yksi suostui lähtemään kyytimieheksi. Luulimme, että matkaa Ulaangomiin olisi noin parikymmentä kilometriä. Ihmettelimme, miksi mies lähti ajamaan täysin väärään suuntaan. Emme kuitenkaan vaatineet kääntymistä ympäri. Olen itse oppinut luottamaan kyytimiehiin – usein kiertoreiteille on hyvä syy, vaikka ne saattaisivatkin näyttää epäilyttäviltä. Niin kuin nytkin. Noin viidenkymmnen kilometrin kohdalla tulimme isommalle, päällystetylle tielle. Viimein mies onnistui selittämään, että suorin tie on poikki tulvien takia. Se selittikin asian!

Yhdeksän päivää ja ainakin 150 kilometriä myöhemmin olimme takaisin lähtöpisteessä, Ulaangomin kylänraitilla. Etsiskelimme hotellia, joista monet olivat kiinni. Löysimme yhden, mutta sieltä ensin elehdittiin, ettei huoneita ole. Kunnes sitten lopulta olikin. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Täältä löytyi meille huone pienten epäselvyyksien jälkeen.

Päivät 10-11 – Kaupunkilomalla Ulaangomissa

Koska olimme tulleet reitiltä päivää suunniteltua nopeammin (tai, emme olleet käyttäneet varapäiviä), oli meillä aikaa oleskella Ulaangomissa. Joimme olutta hotellimme pihakeinussa, kävelimme tyhjiä katuja, katselimme jurttakyliin ja yritimme löytää jotakin syötävää. Jostain syystä todella monet ravintolat olivat lopettaneet toimintansa. Minimarketista sai suklaata ja jukurttia samaan hintaan kuin Siwasta kotona.