Diwali-juhlan jälkihumua Mumbaissa

Vuoden suurin juhla alkaa pikkuhiljaa olla ohitse. Toimistomme palaili Diwalin vietosta tänään. Kun perjantaina kysyin kollegoiltani, mistä kuluneessa kolme päivää kestäneessä hulabaloossa oli kyse, pääsin todistamaan historiapoliittista kiistelyä. Kollegani olivat eri mieltä siitä, mitä oikeastaan juhlittiin, minkä sodan uhreja muisteltiin ja ketä jumalaa itse asiassa palvottiin. Toisaalta sen ymmärtää, sillä hindulaisia jumalia sekä niihin liittyviä tarinoita on lukematon määrä. Kerrankos nuo nyt menevät sekaisin.

Minut oli kutsuttu viettämään Diwalia suomalais-intialaisen pariskunnan luo mumbailaiseen pilvenpiirtäjään. Saapuessani paikalle illan emännän äiti sekä täti makasivat intialaiset juhla-asut, sarit päällään sängyllä ja kikattivat keskenään. Paikalla oli lisäksi serkkuja, enoja – luultavimmin kaikki suvun kynnelle kykenevät. Sulahdin joukkoon nopeasti, täällä kun ei kovin usein ihmetellä, mistä kukakin paikalle tupsahtaa.

Ilta sujui railakkaasti tulisen intialaisen ruoan, juomien sekä rock’n’roll -musiikin merkeissä. Intialaiset koittivat juottaa meitä suomalaisia humalaan, mutta onnistuivat lähinnä juomaan itsensä pöydän alle.

Öinen taksimatka Mumbain halki oli myös melkoinen elämys. Kadut olivat typötyhjiä, ja yöksi kaupungin päälle laskeutunut saastesumu sai aikaan todella aavekaupunkimaisen tunnelman. Ränsistyneet talot varjostivat sumuisia kujia. Meren läsnäolon saattoi rantabulevardilla tuntea, mutta sitä ei nähnyt. Matkan päätteeksi oli mukava hypätä taksista, tervehtiä talomme yövahtia ja kipittää kierreportaita pitkin omaan pieneen luukkuuni, johon olen jo mukavasti kotiutunut luteista huolimatta.

Juhlista toivuttua olemme suunnitelleet norjalaisen ystäväni Kristinin kanssa retkeä Jaipuriin ensi viikonlopuksi. Rajasthanin pääkaupunki on melko lähellä Mumbaita – vähän sama, kun lähtisi Helsingistä Muonioon viettämään viikonloppua. Olemme suunnitelleet menevämme junalla, joka kestää 18 tuntia. Toivoa sopii, että juna ei ole päivää myöhässä, kuten täällä joskus tapahtuu – silloin aika perillä jäisi hieman lyhyehköksi.

Olen yrittänyt hankkia intialaista prepaid-liittymää. Olen käynyt pariin otteeseen Vodafonen liikkeessä, esittänyt lukemattoman määrän lomakkeita, suosituksia, todistuksia, passi- ja viisumikopioita, passikuvia ym. materiaalia. Vodafonen mukaan ne eivät kuitenkaan ole riittävä todiste siitä, että olen kuka väitän olevani, olen töissä siellä missä väitän olevani ja asun siellä, missä väitän asuvani.

Ensimmäisellä kerralla jonotimme kollegani Sudarshanin kanssa vain noin puoli tuntia selvittääksemme, mitä papereita mahdollisesti tarvitaan. Seuraavan kerran menin sotavarustukseni kera paikalle ja jonotin reilun puolen tunnin verran, kunnes eräs asiakaspalvelija vaivautui kertomaan, että liikkeen palvelin oli kaatunut, eikä kauppaa voitu käydä. Seuraavana päivänä siellä olikin ruuhkaa. Istuin reilun tunnin verran jonottamassa, katsellen kun 20 asiakaspalvelijaa keskustelivat keskenään tupaten täydessä liikkeessä, ilman aikomustakaan työskennellä. Kun lopulta pääsin tiskille, minulle esitettiin lisävaatimuksia tarvittavista asiakirjoista sitä mukaa kun vedin papereita ulos laukustani.

Ei tullut liittymää.